Varsinkin ammattipiireissä keskustelu käy ajoittain kuumana siitä, kuka voi tarjota mielenterveyttä tukevia palveluita ja varsinaisia terapiapalveluita. Valviran hyväksymien psykoterapeuttien mielestä terapiaa voi tarjota tietenkin vain psykoterapeutit. Erittäin ymmärrettävää. Tätä mieltä on toistaiseksi myös Kela, joka myöntää asiakkaalle korvattavuuden vain psykoterapiaan. On todella hyvä, että hauraassa elämäntilanteessa olevan, mielenterveysdiagnoosin saaneen ihmisen hoidon turvallisuus on taattu sillä, että psykoterapeutti on Valviran valvonnan alainen.
Kelan tukemaan psykoterapiaan on vaikea päästä, ja mielenterveysdiagnoosin saatuaan potilas joutuu itse etsimään itselleen sopivan psykoterapeutin jolla olisi aikaa ja halua ottaa uusia asiakkaita. Kun sopiva terapeutti (jonka kanssa vuorovaikutus toimii) löytyy, Kelan korvaama hoito pääsee alkamaan. Siitä asiakas maksaa omavastuun, 25-45 € riippuen psykoterapeutin taksoista. Psykoterapiassa käydään noin kolme vuotta, vähintään kerran viikossa. Koko avun saamisen prosessi on siis valitettavan vaativa ja pitkä, ja hintavakin. Ja jotta "Kelakorvattavaa" psykoterapiaa saa, on tavallaan oltava jo potilas.
Väsähditkö jo lukiessasi tätä? Tai tuntuuko siltä että kolmen vuoden psykoterapia on vähän liian järeä työkalu juuri sinulle tai juuri tähän elämäntilanteeseen? Ehkä omaa mielenterveyttään voisi opetella hoitamaan itse ennen isoja vaikeuksia? Ehkä myötätunto itseään kohtaan on sallittu vaikka elämä olisikin "ihan ok"?
Mielenterveys ei ole mikään pysyvä, mitattava tila jota joko on tai ei. Kunkin ihmisen mielenterveys ja hyvinvointi asettuu omalle janalleen alati muuttuvaan kohtaan, ja siihen vaikuttaa lukemattomat asiat, muun muassa ihmisen elämäntilanne, menneisyys, elämäntavat, verkostot, perhesuhteet, luonteenpiirteet, elinympäristö..
Alavireisyys, uupumus tai näköalattomuus ei ole sairautta. Elämän väreihin kuuluu myös harmaa ja musta. Mutta jos muut värit katoavat, kannattaa pohtia mitä voisi tehdä tuodakseen enemmän sävyjä elämäänsä.
Minusta kenenkään ei tarvitsisi kärsiä hirveästi saadakseen apua. Ihmisen ei tarvitse olla läpikotaisin tutkittu ja diagnosoitu ansaitakseen tavoitteellista tukea. Väittäisin että 90% ihmisistä hyötyisi keskusteluterapiasta. Ihan jo siksi että elämä ei ole koskaan vain ruusuja, hymyjä ja halauksia, vaan se heittää vastaamme rankkojakin tilanteita jotka haastavat joustavuuttamme ja toimintakykyämme. Hyvä terapeutti (joka voi olla myös ei-psykoterapeutti) auttaa asiakasta tutkimaan omia ajatusvinoumiaan ja piilossa olevia, omaa ajattelua muokkaavia asenteita – eli pikkuhiljaa lisäämään itseymmärrystä.
Minusta elämme tällä pallolla oppiaksemme ymmärtämään itseämme, se on ihmisen elämänmittainen tehtävä. Vain itseymmärryksen kautta voimme olla aidossa suhteessa muihin ihmisiin ja elää itsemme näköistä, täysipainoista elämää.
Tärkeä reunaehto psykoterapian, lyhytterapian tai vaikka taideterapian vaikuttavuudelle on kuitenkin ihmisen oma motivaatio. Hänellä täytyy olla edes vieno toive voida paremmin, olla suhteessa muihin ja maailmaan rakentavammin. Siksi, että ihminen loppujen lopuksi tekee itse sen työn terapiassa, oli terapian viitekehys mikä tahansa.