Timantteja tuhkasta


Suuret ja äkilliset kriisit saavat ihmisen kyseenalaistamaan koko eletyn elämänsä. Kun eteenpäin puksuttava arki törmää täydessä vauhdissa tienpenkkaan, menee omat arvot ja ajatukset siitä millaista elämän kuuluu olla – raiteiltaan. Ero, potkut, sairastuminen, läheisen kuolema, pienempi tai suurempi mullistus pysäyttää aina. Tällainen elämänmullistus nostaa esiin tuskallisia tunteita, surua, arvottomuutta, vihaa ja häpeää. Ja sen keskellä seisoo ihminen kuin myrskyn silmässä.

Siinä kivuliaassa pysäytyksen tilassa on kirkkautta, jonka alla asiat asettuvat suhteisiinsa. Olet kuin vereslihalla ja siten hyvin tietoinen jokaisesta ajatuksen muutoksesta. Tässä pysäytyksen tilassa on oiva paikka itsen tutkimiselle ja muutoksen tien löytämiselle. Viisaan ystävän tai valmentavan terapeutin tuella itsen tutkiminen ei ole pelkkää murheessa kierimistä, vaan se voi virittää mielikuvitusta, luoda uutta toiveikkuutta ja haastaa niitä ajatusrakenteita joista ei enää ole sinulle apua.


Vaikka someajan kansalaisuuteen kuuluu oman erityisyyden jatkuva rakentaminen, peilaaminen ja brändääminen, itsetutkiskelu – omiin ajatuksiin, tunteisiin ja arvoihin tutustuminen – koetaan silti vähän naurettavaksi. "Siellä sisällä ei ole mitään, lopeta penkominen". Somekeskusteluissa terapeutit ja valmentajat vertautuvat usein puoskareihin, ja vuosituhansia vanhat elämänfilosofiat nähdään pelkkänä markettien koreakantisena, nopeasti homehtuvana bulkkina. Älykäs ihminen on on kyyninen, yksinpärjäävä ja ironian kautta itseään ilmaiseva. Mielikuvitus pelkistyy vain taidoksi tuottaa jotain ja ilmaista itseään niin että tykkäyksiä ja jakoja ropisee. Tässä maailmassa surun, yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteet on jalostettava nopeasti jaettavaksi sankaritarinaksi, jonka lopussa ihminen on kärsinyt, oppinut ja on viimein parempi versio itsestään.


Oikeassa maailmassa ne raskaat tunteet eivät vain poistu minnekään, ne ovat osa ihmisyyttä. Miten niiden kanssa voi elää? Millaista elämää itsensä kanssa voi elää, jos ei tunne itseään?

Kyyninen asenne omiin syvimpiin tunteisiin ja tarpeisiin on pitkän päälle haavoittavaa. Elämän kriisi järisyttää jalansijaasi, ja jos et ole kosketuksissa itsesi kanssa, voit upota pimeään kuoppaan.


Kuitenkin: jos olet kuopassa, lopeta kaivaminen. Myötätuntoinen itsetutkiskelu ei ole pään seinään hakkaamista, vetelää oman navan kaivelua. Se on kysymistä, kysymyksen äärelle pysähtymistä, vastaukseen kurkottamista ja hyväksyvää läsnäoloa. Se on muutoksen ja oman hyvän elämän kuvittelemista ja polun rakentamista sitä kohti, aivan pienin askelin.


Se on kun piirtää seinään ikkunan, kuvittelee sen taakse puutarhan, ja astuu sinne.