Vihersmootieen upotettua kehovihaa


Voi meitä ihania ihmisiä! Meitä on niin monenmuotoisia, kaikenmallisia ja kokoisia! Yhteiskuntamme ja kulttuurimme on kuitenkin läskifobian kyllästämä, ja nykyinen naiskehon kauneusihanne – rasvaton mutta sopivan kurvikas – onkin useimman tavoittamattomissa. Kehon luonnollinen rasva on länsimaissa stigmatisoitu rumaksi ja jopa sairauden merkiksi, ja suurin osa naisista onkin tyytymättömiä ulkonäköönsä ja painoonsa. Yli puolet naisista haluaisi olla pienempiä kuin ovat. Kaikista tavoiteltavimpana pidetään sellaista kehoa, jollaisen harva saavuttaa ilman täydellisiä geenejä tai syömisensä jatkuvaa kontrollointia ja lähes ammattimaista liikunnallisuutta.

Hoikkuuteen liitetään myös siihen kuulumattomia ominaisuuksia kuten terveys, energisyys ja fiksuus. Kuitenkin ihmisen koko ei kerro mitään hänen terveydentilastaan, älystään tai energiastaan. Runsaampilihainen ihminen voi olla fyysisesti terveempi ja vahvempi kuin hoikka ihminen. Moni nykyisen ulkonäköstandardin mukaisen kehon omaava joutuu rajoittamaan syömisiään ankarasti ja/tai liikkumaan valtavia määriä ollakseen lihomatta. Äärimmäisen kurinalainen ja rajoittava elämäntapa tuottaa usein sen muodikkaan, vinttikoiramaisen kehon, mutta ehkä myös kireän, ilottoman ja ahdistuneen mielen. Intuitiivisemmin syövä ja liikkuva, oman synnynnäisen kehomuotonsa (ja ehkä sen ikääntymisen tuoman painonnousun) hyväksyvä ihminen voi olla mieleltään tasapainoisempi ja hyvinvoivampi kuin se pakonomaisesti liikkuva, jotain rajoittavaa ruokavaliota noudattava "terveyden perikuva".

Syömishäiriö (ortoreksia, bulimia, anoreksia) voi alkaa jo viattomasta oman painon tarkkailusta ja herkkujen demonisoinnista. Tutkimusten mukaan jatkuva jojolaihduttaminen sairastuttaa varmemmin kuin omassa luontaisessa – runsaassakin – painossa pysyminen. Tiettyjen ruoka-ainesten demonisointi aiheuttaa jo sinänsä ahdistusta, ja ennemmin tai myöhemmin "lankeamisia", jotka synnyttävät epäonnistumisen ja kelpaamattomuuden tunteita. Lihavuus on yhteiskunnassamme stigmatisoitu ja marginalisoitu. Tämä stigma tuottaa pahaa oloa ja häpeää, joka taas edelleen lisää tuhoon tuomittuja laihdutusyrityksiä. (95 % laihduttaneista on viiden vuoden kuluttua samassa tai korkeammassa painossa kuin ennen laihdutusta). Kuka tästä itsensäruoskimisen, kontrolloimisen ja lankeamisen kierteestä hyötyy? Ainakin kaikki treeni-, ruokavalio- ja ulkonäkökulttuurista elantonsa ammentavat. Kuka hyötyy siitä, että yhä useampi ihminen ottaa oman kehonsa muokkaamisen tärkeimmäksi elämäntehtäväkseen?

Kontrollointi ja oman kehon tarkkailu, kurittaminen ja vertailu vie elämästä myös ilon ja energian. Intuitiivisen syömisen valmentaja Christy Harrison kutsuukin tällaista sisäistettyä dieettimentaliteettia "elämänvarkaaksi". Se varastaa elämästä nautinnon, spontaanisuuden ja ystävät. Dieettimentaliteetin sisäistänyt laihduttaja välttelee kenties matkoja ja illanviettoja pelätessään "repsahdusta" ja menee mieluummin kuntosalille kuin kavereita tapaamaan. Ruoka ja yhdessä syöminen on kuitenkin iso osa kulttuuriamme ja kokemusmaailmaamme, ruoka ei ole vain polttoainetta.

Mummon lihapullakastike ja perunamuusi, lämmin korvapuusti kahvin kanssa, juuri paistetut sämpylät ja niiden päälle sulava voi, karkkipussi leffailtana.. tunsitko lievää ahdistusta vai nousiko kasvoillesi hymy?

"Kulttuuri on vesi jossa uimme" sanoi David Foster Wallace. Jos kulttuurimme on dieettimentaliteetin ja läskivihan läpitunkemaa, huomaatko oman ajattelusi tuomitsevia ja itseäsi kurittavia kuvioita?

Suosittelen kaikille englantia ymmärtäville, omassa kehossaan eläville Christy Harrisonin podcastia "The Food Psych". Ainakin minulle se tuotti niin monta oivallusta – tosin myös tuskallisia muistoja – että olen ihan eri tavalla hereillä kulttuurimme läpäisevän dieettimentaliteetin tuottamista kieroista vaikuttamisyrityksistä ja manipuloinnista.

Olen luvannut itselleni olevani tyytyväinen tähän pitkään, pehmeään, vahvaan ja vanhenevaan kehooni. Minun kehoni on pystyvä, jaksava, osaava ja nauttiva. Se tutisee, hytkyy ja roikkuu, se loikkaa, tanssii ja venyy. Saan syödä juuri sitä mitä se kertoo haluavansa, niin salaattia ja hedelmiä kuin suklaapipareita ja pitsaakin. Saan liikkua niin kuin se minua kutsuu liikkumaan, tai levätä sohvalla kun se on väsynyt. Opettelen intuitiivisuutta niin syömisessäni, liikkumisessani kuin koko elämässäni. Se oppipolku kestää koko (toivottavasti) pitkän elämäni.